Tytölle tuli varpaaseen syvä haava. Hän meni sairaalan poliklinikalle. Sisään tultaessa hänet laitettiin pyörätuoliin, jonka avulla häntä sitten myös siirrettiin. Varpaaseen ommeltiin kolme tikkiä. Tyttö sai laskun mukana särkylääkkeet ja antibiootit. Lääkkeet oli eritelty sairaalan laskuun omalle rivilleen. Käynti vei runsaan tunnin ja sairaan ei tarvinnut erikseen lähteä apteekkiin.

Tämä tapahtui Thaimaassa, Suomessa ei toimita näin joustavasti ja tehokkaasti. Mutta Suomessakin saattaa tulevaisuudessa palvelu tulla lähemmäksi ihmistä. Farmasialiitto ehdottaa reseptiammattilaisen vastaanottoa kaikkiin terveyskeskuksiin. Häneltä potilas saisi henkilökohtaista ohjausta lääkkeidensä käyttöön.

Miksi ei samalla otettaisi hiukan isompaa askelta eteenpäin ja annettaisi asiakkaalle mahdollisuutta ostaa lääkkeensä mukaan terveyskeskuksesta tai sairaalasta? Kipeän pitäisi lääkärikäynnin jälkeen mennä kotiin lepäämään eikä juoksennella ympäri kaupunkia apteekin perässä. Sairas eläinkin saa parempaa palvelua kuin ihmiset. Eläinlääkäri voi myydä käynnin yhteydessä kotona käytettävät lääkkeet eläimen omistajalle.

Sairaaloilla on jo omat sisäiset sairaala-apteekit, joiden toimintaa voitaisiin laajentaa asiakkaille myytäviin lääkkeisiin. Toisaalta yhtä hyvin yksityinen apteekki voisi avata sivukonttorin sairaalaan tai terveyskeskukseen.

Kulunutta eduskuntakautta ovat leimanneet talouden taantuma ja väkivaltaiset ihmishenkiä vaatineet tapahtumat. Sellon tapahtumat vuoden vaihteessa olivat piste ii:n päälle. Se herätti useita kysymyksiä, joista käsittelen viittä.

Ampuma-aseita on Suomessa 1,6 miljoonaa eli aivan liikaa. Mielestäni käsiaseita ei tulisi lainkaan säilyttää kodeissa. Täyskieltoa en kannata. Jatkossakin voitaisiin harrastaa ammuntaa, jos sille on selkeä, oma tila, ja aseet säilytetään siellä lukituissa kaapeissa. Myös metsästää voisi edelleen, ja metsästysaseet voitaisiin säilyttää lukituissa kaapeissa kotona.

Miten estetään laittomien aseiden levittäminen? Rikollispiireissä markkinat toimivat. Avoimet rajat EU-maiden välillä mahdollistavat aseiden kuljettamisen maasta toiseen helpohkosti. Toivottavasti tähän löydetään keinot. Laivamatkustuksessakin tulisi olla käytössä turvatarkastukset, jotka paljastavat metalliesineet. Toisaalta sekin jättää mahdollisuuksia tuoda aseita veneellä tai autoon piilotettuna.

Miten turvataan henkilön turvallisuus, jos lähestymiskiellossa oleva kielloista huolimatta lähestyy. Yksi varteenotettava vaihtoehto on pantavalvonta. Mielestäni sen käyttöönottamista on ehdottomasti tutkittava varsinkin, jos väkivaltaisesta käytöksestä on selkeää näyttöä.

Neljäs kysymys on: miten sellaisella henkilöllä voi olla oleskelulupa, jolla on taustalla rikoksia? Mielestäni Suomessa oleskelulupa tulee ansaita. Rikoksen tekeminen on oma valinta, jonka seuraukset on kannettava. Samalla henkilö kantaa myös vastuun perhesuhteistaan ja niiden heikentymisestä mahdollisen oleskeluluvan menettämisen myötä. Jos teet rikoksen, menetät oleskeluluvan.

Viides kysymys on laittoman aseen hallussapidon rangaistustasojen tarkistaminen. Mielestäni nykyinen rangaistustaso on aivan liian matala. Pieni sakko ei paljon paina, eikä toimi pelotteena uusintarikollisuutta ajatellen.

On aika toimenpiteille. Ministeriöissä on asetettava lait tärkeyden mukaan kiireellisyysjärjestykseen. On tehtävä työtä, jotta väkivalta ei pääsisi luomaan kasvualustaa uudelle tapahtumasarjalle. Aselaista on onneksi tulossa eduskunnalle vielä tiukempi versio kevään aikana. Pantavalvonta on otettava pikimmiten selvitettäväksi oikeusministeriössä. Oleskelulupaan liittyvät tekijät on ensi tilassa otettava käsittelyyn. Se on myös viesti - maassamme ei hyväksytä rikollisuutta.

Paljon voidaan tehdä. Ihmisten arvaamatonta toimintaa emme voi tulevaisuudessakaan estää, mutta riskitekijöitä voimme pienentää.

Joulukuun ensimmäinen viikko on omistettu vapaaehtoistyölle. Jopa 37 prosenttia suomalaisista tekee vapaaehtoistyötä ja 60 prosenttia olisi valmis tekemään, jos joku kysyisi. Kun kansanedustajat haastettiin tekemään ensi vuonna yhden päivän vapaaehtoistyötä, määräaikaan mennessä ilmoittautui 42. Ja sen jälkeen on ilmoittautunut jo 7 lisää!

Moni todennäköisesti tekee vapaaehtoistyötä ajattelematta sen olevan sitä. Esimerkiksi vanhemmat keräävät rahaa kouluretkiin, valmentavat jalkapallojoukkuetta, osallistuvat katupartioon perjantai-iltana jne. Tämä kaikki työ rakentaa yhteisöllisyyttä, jota kaivataan kipeästi kun elämämme muuttuu rajattomaksi ja yhteiskunta on murroksessa.

Verkossa sana vapaaehtoistyö tuotti 103 000 osumaa. Se ei ole paljon, kun esimerkiksi Matti Vanhanen tuo 564 000 osumaa. Wikipediasta sentään löytyy vapaaehtoistyön määritelmä. Se on toimintaa, josta ei saa rahallista vastiketta. Sitä voi tehdä kuka tahansa, asuinpaikasta riippumatta, omien voimavarojensa mukaan.

Vapaaehtoistyön saralla Suomi on vielä kehittyvä maa. Monissa maissa ollaan pidemmällä, mikä johtunee osittain yhteiskuntarakenteista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sekä nuoret että eläkeläiset tekevät ilmaista työtä museoissa.

Pelkillä yhteiskunnan rakenteilla emme pärjää. Kunta on kyvytön poistamaan esimerkiksi vanhusten yksinäisyyttä. Hoitajien aika ei riitä lukemaan toimintakykynsä menettäneelle vanhukselle kirjaa tai viemään päivittäin ulos. Vaikka varsinaisia ammattilaisen töitä ei voikaan sälyttää vapaaehtoisten harteille, omainen tai vapaaehtoistyöntekijä voi tarjota läheisyyttä.

Mitä vapaaehtoistyö antaa? Kokemuksesta voin sanoa, että hyvän mielen ja samalla oppii näkemään maailman toisin silmin. Viime viikonloppuna olin kolme tuntia vanhusten parissa. Paras palkka oli, kun näin vanhan rouvan aidosti ilahtuvan. Hauskan kirjan lukeminen muille viihdyttää myös itseä ja saa hyvälle tuulelle.

Tarvitsemme kulttuurin muutosta. Lapset tulee opettaa näkemään vapaaehtoistyö yhtenä mahdollisuutena toteuttaa itseään. Yläkoulussa ja lukiossa vapaaehtoistyö voisi olla vapaavalintaisena kurssina. Vapaaehtoistyö tarvitsee myös jonkinlaista organisointia – ja se täytyy saada seuraavaan hallitusohjelmaan.

Avioero kirpaisee. Kipeässä tilanteessa on järjesteltävä asioita ja hankittava uutta asuntoa. Samalla tehdään lasten arkeen vaikuttavia ratkaisuja.

Vanhemmat voivat yhdessä päättää, miten lapsen asuminen ja tapaamiset järjestetään, ja noin yhdeksän eroavaa paria kymmenestä sopiikin asioista keskenään. Kymmenesosan tapauksista päättää käräjäoikeus.

Yksikin käräjille menevä tapaus on liikaa. Vaikka siellä lopulta saadaan asioihin muodollinen ratkaisu, kova riitely ja huonojen puolien kaivelu jättää syvät arvet. Eniten siitä kärsivät lapset. Käräjien sijasta tulisi siirtyä käyttämään selvitysmiestä, jolloin prosessi voitaisiin viedä läpi nykyistä inhimillisemmin.

Keskimäärin vanhemmat päättävät lasten asumisjärjestelyistä sovussa, ainakin päällisin puolin. Suuri osa vanhemmista myös aidosti miettii, mikä olisi parasta lapselle. Yksi ongelma tässä on se, että vanhemmat eivät välttämättä tiedä, mikä se paras olisi.

Sosiaaliviranomaiset ovat työssään usein tekemisissä haasteellisten tapauksien kanssa. Heidän käsityksensä jonkin asumisjärjestelyn hyvyydestä tai huonoudesta syntyy niiden yksittäisten tapausten perusteella, joita he useimmiten näkevät. Ammattilaisilla tulisi olla käytettävissään tutkittua tietoa siitä, miten erilaiset asumisjärjestelyt vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Sen avulla he voisivat myös neuvoa vanhempia tekemään lasten kannalta parhaita ratkaisuja.

Yhä useampi eronneiden vanhempien lapsi voi huonosti. Osa pahoinvoinnista voitaisiin ehkä välttää, jos lapsella olisi eronkin jälkeen mahdollisuus säilyttää tiivis yhteys molempiin vanhempiinsa, ja elää arkea molempien kanssa. Lapselle molemmat vanhemmat ovat tärkeitä.

Eron jälkeen osa vanhemmista ei tapaa lastaan lainkaan tai lähes lainkaan. Toisessa ääripäässä ovat vuorottelevat asumisjärjestelyt, joissa lapset asuvat puoliksi tai lähes puoliksi molempien vanhempiensa luona.

Avioero koskettaa vuosittain noin 31 000:ta lasta. Kyseessä on valtava määrä lapsia, joiden hyvinvointiin myös viranomaiset voivat vaikuttaa. Jaettu vanhemmuus on lapsen etu ja sitä kautta koko yhteiskunnan etu. Perheitä on tuettava, ja lapsen tulisi kaikessa päätöksenteossa olla se numero yksi.

Joka tuutista tulee erilaisia ikäihmisten hyvinvointiin ja palveluihin liittyviä ohjelmia ja strategioita. Herää kysymys: miksi tällaisia tarvitaan? Eikö pitäisi olla itsestään selvää, että sivistysvaltiossa vanhukset viettävät rauhassa hyvin ansaittuja eläkepäiviään ja saavat tarvitsemansa palvelut?

Vanhuksista puhutaan kulueränä ja ongelmana. Mediassa kirjoitetaan päivittäin ikääntymisen tuomista riskeistä ja samalla unohdetaan asian kääntöpuoli: on hienoa, että elämme terveempänä pidempään.

Eläkeläiset ovat meille myös mahdollisuus. Moni eläkeläinen antaa arvokkaan panoksensa hoitamalla lastenlapsiaan tai tekemällä vapaaehtoistyötä. Jotkut toimivat vielä neuvonantajina yrityksissä tai tuottavat kulttuurielämyksiä muiden nautittavaksi.

Viimeisten vuosien aikana elämänlanka heikentyy. Se joukko on iso, joka elämänsä parin viimeisen vuoden aikana tarvitsee paljon hoivaa ja apua. Heille on oltava tarpeeseen vastaavia asumismuotoja ja muita palveluja. Hoitajia on oltava tarpeeksi, ja heidän on oltava ammattitaitoisia, inhimillisiä ja autettavaansa kunnioittavia. Näitä ominaisuuksia ei välttämättä löydy kaikilta vastavalmistuneilta.

Tarvitsemme myös viisautta nähdä, mitkä työt ovat olennaisia. Espoossakin hallinto keksii uusia projekteja, vaikka olisi tärkeää antaa hoitotyön ammattilaisten keskittyä perustyöhönsä.

Yhteiskunnan on turvattava meille kaikille turvalliset eläkepäivät. Se ei kuitenkaan poista meidän jokaisen vastuuta toisistamme, sillä yksinäisyys on monen kohdalla suurin murhe.

Yksinäisiä vanhuksia on paljon niin kodeissa kuin laitoksissa. Eräässä keskustelussa tämä kiteytyi hyvin: moni on valmis auttamaan esimerkiksi yksin kotona olevia, hädässä olevia naapurin lapsia, mutta kuinka moni on valmis auttamaan naapurin vanhempia? Kuka välittää ja on tarpeeksi rohkea mennäkseen tarkistamaan, että kaikki on hyvin?

Meidän on löydettävä aikaa poiketa kahvilla mummon luona tai käydä pelaamassa vaarin kanssa korttia. Ja joskus voisimme mennä koputtamaan myös sitä naapurin ovea. Sen takana saattaa asua mummo, jolta on proput otettu irti, jotta hän ei vahingossa aiheuta tulipaloa. Päivittäin käy ehkä joku katsomassa, onko mummo vielä hengissä, eli tarvitseeko huomenna vielä tulla tuomaan ruokaa.

Miksi emme kasvattaisi nuoriamme välittämään? Voisimme ottaa yläkouluihin valinnaisaineeksi vapaaehtoistyön, jonka puitteissa nuori kävisi lukemassa, ulkoilemassa tai vain juttelemassa lähiseudun ikääntyneen kanssa. Sukupolvien kuilu madaltuisi samalla ja tieto menneistä ajoista siirtyisi.

Kyseessä ei ole mikään kuluerä, joka yhteiskunnan tulee ratkaista. Kyseessä ovat meidän isämme ja äitimme.

Sairastunut mies menee kovissa tuskissa Marian päivystykseen. Kaikki asiat kysellään, miestä tutkitaan ja sitten todetaan, että tätä vaivaa ei hoideta tässä sairaalassa, vaan miehen pitää mennä Meilahteen. Siellä taas kysellään, tutkitaan ja todetaan, että oikea osoite tutkimukselle ja hoidolle onkin Peijas, koska mies on kotoisin Vantaalta.

Tämä on ihan tavallista arkea pääkaupunkiseudun terveydenhuollossa. Ihmisiä juoksutetaan luukulta ja laitoksesta toiseen. Yksi syy on toimimattomissa tietojärjestelmissä, toinen syy on vielä vaikeampi korjata: jäykät ja tehottomat palvelurakenteet.

Viime viikolla peruspalveluministeri Paula Risikko toi rohkeasti keskusteltavaksi uuden idean, poiketen vallalla olevasta keskeneräisten asioiden piilossa valmistelusta. Hän ehdotti, että Suomeen perustettaisiin 40-60 sosiaali- ja terveysaluetta, jotka olisivat vahvoja sekä taloudeltaan että toiminnaltaan. Sosiaali- ja terveysalueet järjestäisivät sekä peruspalvelut että suurimman osan erityispalveluista.

Risikon esitys on erinomainen. Niukkoja resursseja ei pidä uhrata rakenteisiin ja päällekkäisiin hallintorakennelmiin. Työntekoa, päätöksentekoa ja tiedon kulkua on helpotettava.

Rakenteita on uskallettava ravistella kunnolla ja palvelut tulee nähdä niitä tarvitsevien ihmisten silmin. Valitettava tosiasia on, että tällä hetkellä sosiaali- ja terveydenhuollossa tehdään osaoptimointeja, koska omalta, rajoitetulta tontilta ei nähdä kokonaisuutta. Joissakin tapauksissa voi myös olla niin, että kokonaiskustannuksilla ei niin ole väliä, kunhan oma budjetti pysyy raameissaan.

Hölmöjä päätöksiä ei tietenkään ole pakko tehdä, vaikka järjestelmä onkin jäykkä. Yhteistyötä voidaan tiivistää ja kaupungin omien yksiköiden välillä voidaan kohdentaa rahoja uudelleen.

Mutta joskus jäykkyys pesii myös yksiköiden esimiehissä. Kuinka moni uskaltaa riskeerata työpaikkansa vastustamalla oman yksikön edun ajamista kokonaisuuden kustannuksella? Harva, ja siksi onkin viisainta, että remontoidaan rakenteet toimiviksi. Niin, että järkevä toiminta muuttuu vaihtoehdoksi numero yksi.

Tanskassa on tartuttu rautaisella otteella sekä talousongelmiin että tanskalaisten hyvinvointiin. Vuoden vaihteessa voimaan tuleva verouudistus muun muassa nostaa makeisten, suklaan, jäätelön ja sokeripitoisten juomien valmisteveroa 25 prosentilla.

Voilla leivotuista viinereistään tunnettu kansa ottaa samalla käyttöön rasvaveron, joka kohdistuu maitoa lukuun ottamatta kaikkiin meijerituotteisiin sekä öljyihin ja rasvasekoitteisiin. Rahaa arvioidaan tulevan lisää 200 miljoonaa.

Olihan meilläkin vuosikymmeniä makeisvero, mutta siitä luovuttiin Eu:hun liittymisen yhteydessä, vaikka pakkoa ei ollut. Ksylitoli oli verosta vapaa ja kun EU huomautti epäsuhdasta, Suomen eduskunta ratkaisi ongelman luopumalla tasapuolisuuden vuoksi myös makeisverosta. Mentiin vain siitä missä aita oli matalin.

Alkoholi- ja tupakkavero meillä sentään on. Ne tuovat rahaa ja vähentävät kulutusta. Makeisveron tuotot olivat aikanaan vaatimattomat, esimerkiksi vuonna 1997 kerättiin 157 miljoonaa markkaa. Nykyisellä mässytysmäärällä tuotto olisi reilusti enemmän, mutta ennen kaikkea kulutuksen kasvukäyrä pitäisi saada kääntymään. Vuonna 1985 makeisia syötiin henkeä kohden 7,2 kg, vuonna 2005 jo 14 kg. Suomen Hammaslääkäriliittokin on vaatinut makeisveroa takaisin.

Lokakuussa väen vängällä voimaan saatettava ruuan arvonlisäveron alennus on järjetön, koska se kohdistuu myös terveyttä tuhoaviin karkkeihin ja sipseihin. Valtion pussista katoaa 500 miljoonaa euroa, jotka voitaisiin käyttää muuhunkin kuin sokerin myynnin edistämiseen. Näinä aikoina monilla menee huonosti ja rahasta on tiukkaa. Silloin on suuri houkutus turvautua nopeisiin ja helppoihin "ylellisyyksiin", kuten makeisiin.

Ilmastonmuutostakin torjumme erilaisilla veroilla ja haittamaksuilla, joten miksi valmisteveroja ei käytettäisi edistämään hyvinvointia nykyistä alkoholin ja tupakan verotusta laajemmin? Sokeria ja rasvaa verottamalla saisimme lisätuloja ja ohjautuisimme terveempiin elintapoihin. ”Karkkirahalla” voisi vaikka rahoittaa pneumokokkirokotuksia, tai hankkia lisää ennaltaehkäisevää hampaidenhoitoa.

Vanhusten hoito tarkoittaa usein sitä, että annetaan ruokaa, tehdään välttämättömimmät hoitotoimenpiteet ja annetaan vanhuksen muuten olla omassa rauhassa.

Mitä jos tehtäisiinkin toisin? Mitä jos mietittäisiin, millä toimenpiteillä vanhuksen elämä on rikkaampaa ja miten hän voisi itse osallistua oman hyvinvointinsa rakentamiseen? Voisimmeko vähentää turhaa makuutusta ja lääkekuormaa?

Tähän on olemassa ideoita. Esimerkiksi Kaunialan sairaalassa on menestyksellä kokeiltu sosio-kulttuurista toimintaa. Ei pidä sanoa, että vanhus ei kuitenkaan jaksa osallistua, vaan hänet pitää ottaa toimintaan mukaan!

Kaunialassa on saatu loistavia kokemuksia esimerkiksi draamatyöllä. Näimme videon esimerkiksi siitä, miten pyörätuoleissa istuvat osallistuivat ”Kielletyt leikit” -musiikkiesitykseen. Ilmeet sen kertoivat, kokemus oli upea!

Uskomalla ihmisten kykyihin voidaan tuottaa kauniimpaa maailmaa. Kaunialan muistisairaat ovat laatineet tämän runon:

Runo onnellisuudesta

Kaunis aamu, kevyt olo. Laajakaista olo. Hyvä yhteys. Kun kumarretaan toisillemme, ja sanotaan: Sinä olet minun paras ystäväni, rohkea, rehellinen ja luottamusta herättävä. Isoja asioita, vaikeita kysymyksiä… Kun ihminen ei tee mitään väärää, asiat menevät järjestykseen. Ymmärretään toisiamme. Kuunnellaan toisiamme. -Kultakallion pojat-

Vastuu ja vastuullisuus. Terveys ja terveyden edistäminen. Ja lapset. Nämä ovat tämän päivän teemoja.

Terveeseen elämään liittyvät tavat pitää opettaa lapsille jo pieninä. Oppi menee paremmin perille heille, joilla ei vielä ole aikuisten piintyneitä, pahoja tapoja.

Nuoret osaavat jo ajatella terveyttään. Tyttäreni kysyi tässä yhtenä päivänä: "Äiti miksi tupakkaa myydään, jos siihen kerran voi kuolla." Hän osoitti, että puhtaassa ajattelussa ilman poliittisia tarkoitusperiä asuu totuus. Nuoret myös toimivat aiempaa viisaammin. Viime vuosien aikana nuorten humalajuominen on vähentynyt ja yhä harvemmalla on tupakka kädessä päivittäin.

Kenen vastuulla on, että saamme nuoret syömään terveellisesti, jättämään sipsit ja karkit hyllyyn, liikkumaan, elämään päihteettömästi? Vastuu on meillä kaikilla. Meillä vanhemmilla ja myös isovanhemmilla. Koulujen ja päiväkotien henkilökunnalla. Ja meillä poliitikoilla.

Yhtä lailla vastuu on myös yrityksillä ja järjestöillä. Vastuullinen yritys kantaa huolta kansanterveydestä. Mitä terveempiä olemme, sitä enemmän on kansantuloa ja sitä enemmän on yrityksillä terveitä työntekijöitä ja myös ostavia, palkkatuloa saavia asiakkaita. Kaikki voittavat. Vähemmän vaivoja tarkoittaa enemmän elämän laatua.

Yritykset mainostavat tuotteitaan ja palvelujaan, ja mainonta vaikuttaa huomaamattamme käyttäytymiseemme. Vastuullinen mainonta ohjaa terveelliseen elämään, kun taas vastuuton mainonta voi vahvistaa esimerkiksi lasten positiivia mielikuvia alkoholin käytöstä.

Elintarvikeyritykset lanseeraavat yhä enemmän terveysvaikutteisia tuotteita, ja on myös paljon tuotteita, joita vain mainostetaan terveyttä edistäviksi. Vastuullinen yritys kertoo mainoksessaankin vain totuuden.

Terveellistä tai ei, kohtuus kaikessa. Jotain paheita voimme antaa myös lapsillemme ja itsellemme. Kohtuudella voi syödä sipsejä, joskus nauttia suklaata… Rento, salliva ote elämään, nauttiminen ja hyvä mieli ovat tärkeitä terveyden edistäjiä.

Suomen Akatemian tutkimus kertoi eilen, että jo lukioikäiset nuoret ovat yhä uupuneempia ja joka kymmenes korkeakouluopiskelija väsyy pahasti työtaakan alla. Joka viides lukiota käyvä tyttö potee koulu-uupumista. Tutkimuksen mukaan työuupumus voi olla perua jo kouluajoilta.

Samalla tutkimus nostaa esille poikkeuksen: lääkäriksi opiskelevilla nuorilla on vähiten uupumusta. Opetusministeriön KOTA-tietokanta kertoo, että he myös valmistuvat pääosin ajoissa. Luvut ovat aivan eri luokkaa kuin muilla. Vuonna 2002 opiskelijoiksi hyväksytyistä 600 opiskelijasta valmistui 510 tavoiteajassa, aiemmin luku oli vielä parempi.

Mistä lääkäreiden nopea valmistuminen johtuu? Lääkäriliiton tutkijan mukaan syitä voi olla mm. valmistuneiden hyvä työllisyystilanne ja selkeä kuva siitä, mihin ollaan opiskelemassa. Yhdeksi syyksi Lääkäriliitosta mainitaan myös, että lääkäriksi opiskellaan yhdessä putkessa, melkeinpä luokkamaisesti. Akateeminen vapaus on vähäisempää kuin monilla muilla aloilla.

Yritämme nopeuttaa valmistumisaikoja ja vähentää keskeyttämistä. Yritämme myös vahvistaa yhteisöllisyyttä ja tehdä opiskeluajasta turvallista. Tänään uskomme luokattomuuteen lukioissa ja korkea-asteella. Luokattomuus on hyvä asia, koska se antaa opiskelijalle mahdollisuuden rakentaa oma polkunsa läpi opintojen.

Luokkien puuttuminen saattaa toisaalta tuoda epävarmuutta uusille opiskelijoille. Yhtenäisen luokan sisällä ohjaudutaan ehkä helpommin suorittamaan opinnot samaan tahtiin muiden kanssa.

On katsottava asiaa rohkeasti. Itse kannatan vahvasti luokattomuutta korkea-asteella ja lukioissa ja akateeminen vapaus sopi itselleni mainiosti. Joudun kuitenkin ajattelemaan asioita toisin päinkin. Onko nykyinen toimintamalli se paras? Vai olisiko sittenkin mahdollista löytää malli, jossa luokallisuus ja luokattomuus yhdistyisivät toimivasti?

Tämä otsikko pisti silmään viimeisimmässä Kielikello-lehdessä. Artikkelissa pohdittiin lähinnä sitä, mikä hallitus oli vakiinnuttanut elvytys-termin sanastoomme.

Päättäjänä mietin, miksi elvytetään ja mitä elvytetään. Valtio ottaa elvytyksen nimissä rutkasti velkaa. Eduskunnassa synkistellään ja voivotellaan kädet ristissä. Autuaaksi tekevä apu tuntuu löytyvän siitä, että elvytyksen nimissä syydämme miljoonia mitä erilaisimpiin hankkeisiin.

Historia on opettanut meille, että kriisi on mahdollisuus luoda nahka ja etsiä tukeva kasvualusta uudelle nousulle. Yrityksillä onkin nyt mitä parhain hetki panostaa uuden etsimiseen. Jos tuotteiden kysyntä on romahtanut, kannattanee pohtia: mitä ihmiset haluavat ostaa kymmenen vuoden kuluttua?

Elvytyskin tulee suunnata sinne, missä siitä on suurin hyöty. Esimerkiksi työttömille suunnattuja koulutuksia on moitittu siitä, että ne eivät johda mihinkään. Ketä sellaisten koulutusten pitäisikään motivoida?

Ihmiset saavat paljon aikaan ja resurssit tuottavat, jos toiminnalla on nähtävissä mielekäs päämäärä. Kannattaa kouluttaa ihmisiä niihin töihin, joihin tulevaisuudessa kaivataan tekijöitä. Tiedämme tämän urheilijoistakin: kun on konkreettinen tavoite, harjoittelu maistuu. Ja tiedämme, että sairaudetkin parantuvat nopeammin, jos uskomme hoidon tehoavan. Positiivinen ja tavoitteellinen ajattelu on suuri voimavara.

Tärkein voimavara tulevaisuutemme kannalta istuu peruskoulussa. Siellä ovat nuoret, joiden kyvyt voivat oikein tuettuna koitua meidän kaikkien hyväksi. Kykyjä tulee vaalia, ja yhtään nuorta ei saa päästä syrjäytymään.

Tärkeintä elvytystä on se, että pidämme perusasiat kunnossa. Jos Suomi ottaa velkaa, se on käytettävä ennen kaikkea lastemme hyväksi. Heidän hyvinvoinnistaan riippuu, saammeko velan joskus myös maksettua.

Keskusta on kuntaministerinsä johdolla ajanut kiinteistöverojen pakkokiristystä. Taantumassa kaikki keinot tunnutaan otettavan käyttöön, sillä hallitus ilmoitti tiistaina veroprosenttien nostosta.

Kiinteistöveron ylärajan nosto tarkoittaa, että kunnat voivat tarvittaessa koventaa omakotiasujiensa verotusta. Alarajan nosto taas tarkoittaa, että kuntien on pakko tehdä se.

Monet kasvukunnat ovat käyttäneet vakituisen asunnon kiinteistöverona alinta 0,22 prosenttia. Kiinteistöjen verotusarvojen kasvu erityisesti pääkaupunkiseudulla on silti aiheuttanut sen, että mm. monilta eläkeläisiltä verokarhu on haukannut eläkkeestä ison siivun.

Pääkaupunkiseudun vieläkin kovempi verottaminen on tietysti muun Suomen toivelistalla. Verotulojen tasausjärjestelmä hoitaa sen, että täällä kerätyistä veroista suuri osa imetään ”köyhiin kuntiin”.

Verorajojen nostaminen tarkoittaa myös puuttumista kuntien itsehallintoon, vaikka kaikki viisaus ei asu ministeriöissä. Kuntien omat päättäjät tietävät parhaiten, miten paljon kuntalaisilla on maksukykyä.

Lopputuloksena kaikista uusista kiristyksistä voi seurata, että vanhassa rintamamiestalossa Espoossa vuosikymmeniä asunut eläkeläispariskunta joutuu myymään kotinsa. Eläkkeet eivät ehkä enää riitä kiinteistö- ja energiaveroihin. Näin siis meillä ”rikkaissa kunnissa”.

Jos kunta niin päättää, kuntalainen voi jatkossa saada sosiaali- ja terveyspalvelunsa nopeammin. Laajempi palveluvalikoima tulee tarjolle palvelusetelien myötä.

Talousongelmat ja lääkäripula eivät palvelusetelillä suoraan ratkea, mutta hyvin toteutettuna uudistus voi vaikuttaa niihinkin. Ideologisen väittelyn sijaan tulisi nähdä itse asia: tarvitsemme yhä enemmän palveluja ja julkisella sektorilla on suuria vaikeuksia saada osaajia palkkalistoilleen.

Palvelusetelin ajatus on tuttu lounassetelijärjestelmästä, jossa yritys tukee työntekijän mahdollisuutta valita oma lounaspaikkansa. Julkisella puolella palveluseteleitä on käytetty mm. kotipalveluissa, siivouksessa, asumispalveluissa, kuljetuksissa ja päivähoidossa.

Palvelusetelit eivät sovi kaikille kuntalaisille, eivätkä kaikille kunnille. Laki antaakin vain mahdollisuuksia, ei rajaa niitä pois. Kunnat voivat itse päättää missä määrin palveluseteleitä käytetään. Kunnat myös päättävät ketkä voivat tuottaa palveluseteleillä hankittavat palvelut. Siten kunta valvoo palvelujen laatua.

Palveluseteliä käytettäessä palvelutuottajan valitsee asiakas - ei kunta. Näin päästään eroon samalla kilpailutusten haittapuolesta - asiakassuhteen rikkoutumisesta. Päivähoitopuolella moni pieni lapsi on jäänyt kaipailemaan tuttua hoitotätiä, joka vaihtui kilpailuttamisen myötä.

Kuntalaiset vaativat yhä enemmän – esimerkiksi vanhemmat haluavat kielikylpyä ja taidekasvatusta päiväkoteihin. Kunnilla ei ole tähän varaa. Jos kuntalainen haluaa ns. ylilaatua, on mielestäni perusteltua, että siitä pitää myös maksaa. Nykyinen asiakasmaksulaki ei anna tähän mahdollisuutta, mutta palvelusetelit antavat. Ylilaatu maksetaan asiakasmaksun ja palvelusetelin erotuksesta, jolloin kyseessä on kuntalaisen oma valinta. Jokaisella on myös mahdollisuus kieltäytyä setelistä ja käyttää kunnan omia palveluja.

Supistuvien eurojen kansantalous huutaa avuksi elvytystä. Kun kysyntä vähenee, töitä ei enää riitä kaikille tehtäväksi.

Onko Kela-maksun poisto oikea tapa elvyttää? Lyhyellä tähtäimellä Kela-maksun poisto tuskin luo uusia työpaikkoja, eikä välttämättä auta edes työpaikkojen vähenemiskierteessä. Jos ei ole töitä, niin harvalle yritykselle hiukan pienemmät työnantajakulut ovat riittävä kannustin olla lomauttamatta tai irtisanomatta väkeä.

Kela-maksun poisto muuttaa sosiaaliturvan rahoitusrakenteita. Yritysten osuus kansaneläkkeistä tulee valtion maksettavaksi. Maksun poisto jättää valtion kassaan noin miljardin loven. Merkittävin muutos tuleekin olemaan siinä, kuka on tulevaisuudessa kansaneläkkeiden maksaja. Miljardin aukko on tarkoitus rahoittaa aluksi lainanotolla, myöhemmin ympäristöveroja kasvattamalla.

Muutos tulee näkymään yritysten kustannusrakenteissa. Tähän asti Kela-maksu on ollut sisällä yritysten tuotteiden ja palvelujen hinnoissa. Niinpä osa rahoituksesta on tullut ulkomailta, vientiyritysten tuloissa. Jatkossa lasku kansaneläkkeistä saattaa tulla aiempaa suoremmin meille suomalaisille veronmaksajille.

Pidemmällä tähtäimellä yrityksemme tarvitsevat hintakilpailukykyä. Kela-maksun poisto on osa kilpailukykymme vahvistamista. Se ja muut toimenpiteet yhdessä, mukaan lukien tuottavuuden parantaminen, edesauttavat suomalaisten työpaikkojen säilymistä ja toivottavasti tuovat niitä lisää. Hallituksen esitys nostaa eläkeikää toivottavasti osaltaan vähentää sivukulujen nousupaineita.

Työnantajamaksujen kevennykseen on vankat syyt. Tavoite on pitää Suomessa jatkossakin vientieuroja tuovia työpaikkoja ja ohjata kotimaista kysyntää suomalaisille tuotteille. Jos meillä on työpaikkoja, voimme myös rahoittaa hyvinvointivaltiomme.

Suomalaiset yritykset maksavat tämän jälkeenkin kansainvälisesti kallista hintaa työvoimastaan, kalliissa maassa kun elämme. Kilpailukykymme vahvistaminen vaatii ennen kaikkea tositoimia tuottavuuden parantamiseksi - toiminnan kehittämisen kautta.

Jo Paavo Lipposen hallituksen ajoista on puuhattu alueellistamista, jonka peruskivet muurattiin lailla vuonna 2002. Periaatteet määriteltiin asetuksella samana vuonna. Tavoitteet ovat hyvät: huolehtia valtion tehtävien tuloksellisesta hoitamisesta ja edistää koko maan tasapainoista kehittymistä.

Nykyisen toiminnan siirtäminen toiselle paikkakunnalle ei ole halpaa touhua. Ruotsin työmarkkinalaitoksen mukaan alueellistamisen kustannus per työntekijä oli jopa 85000 - 100000 euroa. Suurimmat kustannukset tulevat uusien työntekijöiden rekrytoinnista ja muista muutoskustannuksista.

Inhimillisten hankaluuksien ohella alueellistaminen maksaa paljon rahaa. Jos vain pieni osa ammattitaitoisesta väestä on valmis pakkaamaan perheensä muuttolaatikkoon, menetämme paljon osaamista. Uuden osaajakunnan rekrytointi ja koulutus tulee kalliiksi. Pahimmillaan siihen menee vuosia.

Alueellistaminen on saanut maassamme jo surkuhupaisat piirteet. Riskejä vähätellään ja päätöksiä tehdään epätäydellisten selvitysten pohjalta. Toimivalla organisaatiolla ei ole mitään arvoa. Ihmisiä kohdellaan kuin matkalaukkuja, joita lähetetään paikasta A paikkaan B. Ihmistä perheineen ei voi hajasijoittaa. Lääkelaitoksen siirtopäätös on järjettömimmästä päästä.

Voidaan myös kysyä, miksi toimivia virastoja ylipäänsä siirretään paikasta toiseen. Järkevämmältä tuntuisi kehittää maakuntiin jotakin uutta, juuri sille alueelle sopivaa toimintaa. Uusien työpaikkojen luomiseksi hajasijoittaminen ei selvästikään ole oikea ratkaisu, eikä sillä todellakaan saada aikaan säästöjä. Alueellistamisen sijasta tasapainoista aluekehitystä voidaan tehdä kivuttomasti mm. elinkeinoelämää tukemalla, kuten on jo tehtykin.

Istuntosalissa puhuttiin viime viikolla, että valtion pitää antaa kunnille lisää rahaa. Tuota rahaa ei sada taivaasta, siispä tarvitaan velkaa. Koska emme ole selvinneet vielä edes 90-luvun laman aiheuttamasta 54 miljardin velkataakasta, miten selviydymme tulevaisuuden mahdollisesti puolta suuremman velan ja korkojen takaisinmaksusta?

Ainakaan meidän ei kannattaisi nyt kylvää rahaa sellaisiin hankkeisiin, jotka maksavat paljon ja joiden tuomaa lisäarvoa yhteiskuntamme kannalta on vaikea nähdä. Nyt on aika keskittää ja tehostaa, ei hajasijoittaa ja heikentää.

Espoolla on edessä pitkä kuiva kausi. Saimme jo esimakua, kun julkisuudessa esiteltiin kaupunginjohtajan säästölistaa. Peruspalveluihin kohdistuvat säästöt tuntuvat ainakin opetuksessa ja terveydenhoidossa.

Mutta mitä ihmettä, investoinnit pysyvät suunnitellulla tasolla? Vähennämme siis työpaikkoja peruspalveluista ja lisäämme niitä rakennustyömaille. Siten siirrämme palkkarahoja suomalaisen hoitajan taskusta virolaisen rakennustyömiehen kukkaroon, josta työmies maksaa tietysti veronsa Viroon.

Tiukkojen aikojen tultua Espoo on kaivanut naftaliinista vanhan tutun juustohöylän. Sieltä täältä vähän viilataan, mutta investointeihin ammutaan euroja isolla tykillä.

Kyllä Espoossa pitää rakentaa, mutta harkiten. Korjata pitää homekoulut, jotka aiheuttavat henkilökunnalle ja lapsille sairaspäiviä ja pahimmillaan kroonisia vaivoja. Kyse onkin pitkälti siitä, minkälaiseen rakentamiseen on järkeä laittaa niukkoja rahoja.

Kalle Isokallio kirjoitti iltalehdessä, että palvelut pitäisi jakaa kahteen kastiin: 1. pakolliset ja 2. kivat lisäpalvelut. Jos ei nyt välitetä Isokallion hiukan ilkeästä sävystä ja yksinkertaistuksista, voimme todeta että jaossa on järkeä. Jo Maslow:n tarvehierarkiassakin ymmärrettiin tärkeysjärjestys. Perustarpeet ensin ja sen jälkeen tulevat ylemmän tason tarpeet.

Voisimme jakaa myös investoinnit pakollisiin ja ei-pakollisiin. Satojen miljoonien investoinneistamme löytyy tehostettavaa ja priorisoitavaa. Esimerkiksi uuden uimahallin ei tarvitse olla turistinähtävyys vaan sen pitää olla toimiva liikuntapaikka. Emmekä tarvitse teatteritaloa, jolla on valtavat rakentamis- ja ylläpitokustannukset, vaan tarvitsemme hyvää teatteria. Kuka väittää, että laadukas näytös vaatii ympärilleen pysyvän kiinteistön, eikö teatteri voi kiertää ympäri Espoota siellä missä ihmisetkin ovat?

Toki ihmisten parissa työskentelystäkin löytyy tehostettavaa. Toimintaa voi aina kehittää. Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa viimeistenkin mehujen puristamista työntekijöistä tai palvelujen laadun heikentämistä, vaan se voi yksinkertaisesti merkitä järjen käyttöä. Jossakin on vikaa, jos työvuorossa oleva sairaanhoitaja ei voi antaa potilaalle suonen sisäisiä lääkkeitä, vaan sitä varten pitää kotisairaanhoitajan tulla paikalle vaikka toiselta puolelta Espoota.

Tällaiset byrokraattiset hölmöydet ja ihmisten kuormittaminen pitäisi voida korjata ilman säästötalkoitakin. Nyt pitää olla tarkkana, että säästöt eivät johda lisäkustannuksiin mm. loppuunpalavan henkilöstön sairastumisen vuoksi. Nyrkkisäännöksi voisi ottaa että säästää voi siellä missä se oikeasti säästää rahaa. Liian usein säästäminen vain johtaa hallitsemattomaan kustannusten nousukierteeseen.

Suurimpien puolueiden johtajat ovat ryhtyneet kampanjoimaan yhdessä, jotta lama näivettyisi lähtökuoppiinsa. Tilanne on vakava. Työpaikkojen häviäminen kurjistaa yhteiskuntaa ja perheiden elämää. Seuraukset näkyvät pahimmillaan mm. työttömiksi jääneiden isien ja äitien lasten syrjäytymisenä.

Lamaa onkin syytä kaikin keinoin vastustaa, mutta mikä olisi toimiva ja yrityksille mahdollinen keino? Lähtötilanne on vaikea. Kun kassa on tyhjä ja pankeista ei saa lainaa, ovat mahdollisuudet investointeihin, uusien liiketoimintojen käynnistämiseen ja työntekijöiden kouluttamiseen olemattomat.

Valtio voi tulla tässä vastaan mm. tukemalla tuotekehitys- ja tutkimushankkeita. Valtio voi tukea erityisesti sellaisia hankkeita, joista voi koitua jatkossa kansainvälistä kilpailuetua tai uutta liiketoimintaa tai sellaisia, joilla tuodaan ratkaisuja kotimaan ongelmiin.

Eräs ongelma liittyy asuntojen ja palvelujen saatavuuteen. Yksi osa ratkaisua voisi olla muuntojoustavat kiinteistöt, jotka ovat ihmisen elinkaaren myötä muunnettavissa esimerkiksi päiväkodista palvelutaloksi.

Asuntoja taas voitaisiin suunnitella alueittain siten, että perhekoon muuttuessa olisi helppoa vaihtaa samalla alueella asunnosta toiseen. Olisi myös kätevää, jos vaikkapa neljän hengen asunnosta voisi erottaa yksiön pienillä muutostöillä.

Siirrettävät rakennukset ja niiden osat ovat jo pitkään olleet käytettävissä ja yksityisellä sektorilla hyödynnetään esimerkiksi kuori-kasettimallia. Siinä rakennuksen kuori eli kantavat rakenteet ja julkisivut tehdään kestämään esimerkiksi 100 vuotta. Sisäosat voidaan vaihtaa helposti vastaamaan kulloistakin tarvetta.

Usein puhutaan investointien elinkaaresta. Myös meillä ihmisillä on elinkaari. Hyvin suunnitellulla, joustavalla rakentamisella voidaan elämäämme helpottaa ja samalla säästää yhteiskunnan varoja. Olisihan se hyvä, jos tarpeiden muuttuessa ei tarvitsisi ehjiä seiniä turhaan purkaa, vaan niitä voitaisiin siirtää.

Vuosi on alkanut pakkasella - sekä kirpeänä säänä että talouden huolien kertymisellä. Työttömien määrä on jyrkässä kasvussa ja lähes 50000 työntekijää on lomautettuna. Yritysten toimintaa vaikeuttavat sekä ankeat markkinanäkymät että heikentyneet rahoitusmahdollisuudet.

Pankinjohtajilla on tuoreessa muistissa holtittoman lainanannon seuraukset. Varoittavia esimerkkejä on nähty sekä Suomessa 90-luvulla että ihan viime vuosina Yhdysvalloissa. Nyt pankit eivät uskalla lainata edes toisilleen.

Yltiövarovaisuus on johtanut siihen, että elinkelpoisetkaan yritykset eivät saa pankkilainaa. Lisäksi yritysten rahoitustilanne on vaikeutunut muista syistä. Epävarman markkinatilanteen vuoksi ostolaskujen maksuajat ovat saattaneet lyhentyä, varastot kasvaa ja luottotappiot lisääntyä.

Kriisitilanne vaatii uutta ajattelua ja myös sellaisten välineiden käyttöönottoa, joita ei normaalitilanteessa käytettäisi. Tilanteen normalisoituessa poikkeusvälineet pitää hallitusti poistaa käytöstä.

Valtio osallistuu talkoisiin esimerkiksi takaamalla toimintakelpoisten ja vakavaraisten pankkien laskemia velkainstrumentteja. Muita mahdollisia keinoja olisivat pankkien luotonannon esteiden poistaminen lainsäädännön kautta ja rahoitusmarkkinoiden vahvistaminen valtion oman pääoman ehtoisilla sijoituksilla pankkeihin. Aivan äärimmäiseksi keinoksi pitäisi jättää isojen yritysten joukkovelkakirjalainojen takaaminen ja valtion pääomasijoitukset.

Yrittäjä tarvitsee joskus myös ”hullunrohkeutta”, mutta valtion ja pankkien on toimittava järkipohjalta. Vaikka elvytys on välttämätöntä, sen nimissä ei pidä toistaa 90-luvun virheitä. Kaikkea mahdollista ei pidä holtittomasti rahoittaa. Sen sijaan tulee varmistaa, että elinkelpoinen yritystoiminta saa tarvitsemansa rahoituksen. Se pitäisi ensisijaisesti turvata pankkien normaalin liiketoiminnan ja investointien rahoittamisen kautta.

Lapsen puolesta -ryhmä on yksi eduskunnan kerhoista. Tänään meille oli luennoimassa Jari Sinkkonen, Pelastakaa Lapset ry:n lastenpsykiatri. Olin Johannan kanssa kuuntelemassa ja ajattelin jakaa teidän lukijoiden kanssa itselleni päällimmäiseksi mieleen jääneet asiat.

Me vanhemmat haluamme lapsemme parasta. Haluamme antaa heille enemmän kuin itse olemme saaneet, mutta tällä saatamme tehdä karhunpalveluksen. Lapsen kehitykselle ei ole hyväksi jatkuva kiire ja liiallinen viriketulva. Lahjaksi antamamme pleikkari ja tietokone voivat viedä lapsen mukanaan. Annamme helposti periksi - joskus sen takia, koska se on vain helpompaa.

Lapselle parasta olisi riittävä määrä ihan tavallista arkiaikaa, ilman ohjelmoitua aikataulua. Harrastaminen ei ole lapsen kehitykselle välttämätöntä, mutta leikki on. Vapaat leikkihetket ovat parasta mitä voimme antaa elämän ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Suomessa monilla lapsilla on asiat huonosti. Ääripäät ovat yhä kauempana toisistaan – on lapsia, joilla kaikki on entistä paremmin ja lapsia, joilla asiat ovat entistä huonommin. Suomessakin jotkut lapset näkevät nälkää ja on jopa lapsia, joita omat vanhemmat kauppaavat. Onneksi näin pahasti ei ole monella, mutta yksikin tapaus on liikaa.

Pelkona on, että laman myötä lapsissa lähdetään säästämään. Lapsipalvelut kärsivät jo nyt resurssipulasta. Kunnallisissa palveluissa lasten arkea ovat isot lapsiryhmät ja vaihtuvat aikuiset. Vääristä säästöistä seuraa iso lasku myöhemmin. Onneksi ensi vuoden budjettiin lisättiin nuorten mielenterveyspalveluihin 1,8 miljoonaa ja lapsiperheiden kotipalveluun 1,4 miljoonaa.

Itseäni jäi pohdituttamaan myös se, kun Sinkkonen totesi taiteellisen toiminnan ehkäisevän mielenterveyshäiriöitä. Koulujen opetussuunnitelmat ovat hyvin teoreettiset. Viime aikoina on alettu vaatia resurssien palautusta taito- ja taideaineisiin. Sinkkosenkin perustelujen pohjalta vaateet ovat perusteltuja. Lapsi tarvitsee iloa, innostumista ja onnistumisen kokemuksia. Toisaalta näitä kokemuksia ja taiteellista toimintaa voidaan saada aikaan nykyistä enemmän myös niin sanottujen teoreettisten aineiden opetuksessa.

Sinkkonen nosti esille myös hyvän kysymyksen. Meillä on toisaalta pitkät jonot adoptiolasta odottavia vanhempia ja toisaalta laitoksissa on lukuisia vauvojakin, jotka tarvitsisivat sijaiskotia. Miksi meillä ei voitaisi näitä kahta yhdistää tilanteessa, jossa lapsen vanhemmat ovat kyvyttömiä huoltamaan lastaan. Miksi Suomessa ei olisi muualla maailmassa käytettävää "termination of parental rigtsia"?

Itsenäisyyspäivänä on hyvä miettiä, mitä Suomi ja Suomen itsenäisyys ovat. Ovatko ne vielä samoja, joiden puolesta sotilaamme ovat taistelleet?

On tärkeää ymmärtää historian vaikutus tähän päivään. Ilman historian sankaritekoja emme eläisi tämän päivän hyvinvointi-Suomessa.

Tällä hetkellä Suomi taistelee talouden alakierrettä vastaan. Seuraavien kuukausien ja muutaman vuoden ajan isänmaamme talous nojaa kotitalouksien ja yritysten omaan ostovoimaan ja sen kasvuun.

Tarvitsemme Suomi-ajattelua. Ja tekoja. Ostetaan suomalaista työtä. Ostetaan suomalaista ruokaa. Ostetaan suomalaisia tavaroita. Näin me työllistämme suomalaisia.

Paljosta olemme velkaa sotiemme veteraaneille. Heistä moni elää sairaaloissa tai hoitokodeissa, moni vielä myös omassa kodissaan. Veteraaniemme keski-ikä on noin 85 vuotta, joten on selvää, että moni kotonaankin asuva tarvitsee jo apua arjen toimissaan. Tärkein auttaja on usein oma puoliso.

Siinä missä veteraanit nuoruudessaan tekivät raskaan työn taistelemalla Suomelle itsenäisyyden, sinnittelee monen veteraanin puoliso nyt rakkaansa omaishoitajana. Nämä arjen sankarit eivät välttämättä ajattele tekevänsä mitään erityistä, kokevat ehkä tekevänsä vain sen mikä on oikein.

Pitäkäämme huolta teräsmummoistamme ja -vaareistamme. Annetaan heidän nauttia viimeisistä vuosistaan arvostusta tuntien. Välittäminen tulee osoittaa myös käytännön toimin.

Kuntoutus on yksi keino helpottaa veteraanien ja heidän omaishoitajiensa oloa. Valtion budjetissa otetaan askel oikeaan suuntaan, kun eduskunnan käsittelyssä ensi vuodelle tullaan lisäämään 1,8 miljoonaa euroa sotaveteraanien ja -invalidien kuntoutukseen.

Suomi maksoi aikoinaan sotakorvaukset tunnollisesti. Maksettakoon velkaa myös veteraaneillemme, niin kauan kuin he keskuudessamme ovat.

Hankintalakia käsitellään tänään eduskunnassa. Yksi pohdittava asia on, miten suuret hankinnat kuntien tulisi kilpailuttaa. Tavaroiden arvossa 15 000 euroa on suurelle ja keskisuurelle kunnalle pieni hankinta, eikä nykyisiä kynnysarvoja tulisikaan ainakaan laskea.

Iso ongelma on toisaalta myös isot hankinnat, joissa hankintalakia kierretään oivallisesti. Tarjouspyyntö saatetaan räätälöidä juuri sille yhdelle toimittajalle. Samoin elinkaarisopimuksissa luistellaan iloisesti pykälien ohitse.

Toisenlainen ongelma löytyy kunnallisessa hankintaosaamisessa. Aina tarjouspyynnön tekijä ei riittävän tarkasti tiedä mitä on oikeasti ostamassa, jolloin tarjouspyyntö ei ole täsmällinen. Tällöin riski tulkinnoille jää suureksi - ja kohta ollaan oikeudessa.

Markkinatuomioistuimeen valittaminen on helppoa eikä se maksakaan juuri mitään. Kilpailuttamisessa vääryyttä kärsineellä yrityksellä on matala kynnys hakea oikeutta ja niin tietysti pitää ollakin. Valittamisen tarvetta tulisi kuitenkin vähentää riittävällä hankintaosaamisella ja toimivalla hankintalailla.

Joskus kunnan on vaikea löytää hyvää ratkaisua hintaa ja laatua painottamalla, ja silloin avuksi voi tulla kuntalaisen itse käyttämä palveluseteli. Esimerkiksi päivähoitopalveluissa ja vanhusten palveluissa se voisi lyhentää jonoja ja mahdollistaa pitkät hoitosuhteet.

Kunnallisiin palveluihin kuuluu myös sellaisia, joihin palveluseteli ei välttämättä sovellu. Esimerkiksi päätöksen lapsen sijaishoitopaikasta tekee kunta, ainakin silloin kun lapsi on huostaanotettu. Inhimillisen hädän ollessa kyseessä kunnan työntekijällä tulisi aina olla mahdollisuus käyttää laatukriteeriä ensisijaisena valintaperusteena.

Hankinnoista muutama sana vielä Espoon puolelta. Hankintakielto puree nyt mm. päiväkotien puurojuhliin ja teatteriretkiin. Samalla kaupunkimme kutsuu päättäjiä uudenvuodenvastaanottojuhliin, jotka maksavat takuuvarmasti kymmeniä tuhansia euroja. Niin hankintalain puitteissa kuin muissakin kunnallisissa hankinnoissa tulisi järjen käytön ja inhimillisyyden olla aina mahdollista.

Kaupungin rahalaarit ovat tyhjentymässä kovaa vauhtia. Samaan aikaan kaupungin luottamushenkilöille ehdotetaan palkkionkorotuksia. Nykyisessä taloustilanteessa tämä tuntuu pahalta, suorastaan hävettää.

Tuntuisi väärältä ottaa 25 prosentin korotuksia palkkioihimme nyt, kun päiväkodeissa ja kouluissa tuskaillaan hankintakieltojen kanssa. Vaikka sijaisen hankkimiskielto peruttiin, joutuvat lapset tinkimään monista tarpeellisista asioista.

Meidän päättäjien on toimittava esimerkkinä. Vaikka korotusten merkitys pienissä palkkioissa on lähinnä symbolinen, se on täysin vääränsuuntainen toimenpide tilanteessa, jossa päiväkotien retkikassasta rutistetaan viimeisetkin ropposet.

On myönnettävä, että palkkiot eivät ole missään suhteessa luottamustoimiin käytettävään aikaan ja vaivaan. Puolueelle tilitettävien osuuksien ja verojen jälkeen palkkioista ei jää juuri muuta kuin kahvirahat. Mutta kyse ei olekaan palkkatyöstä. Kunnallisen luottamustoimen ensisijaisen motiivin pitää olla vaikuttaminen yhteisiin asioihin – ei raha.

Normaalisti palkkioiden korotuksia ehdotetaan, kun siihen on varaa. Mieluummin kohdistamme palkkionkorotusrahat sinne, minne niitä tarvitaan enemmän – peruspalveluihin.

Korotukset tuovat lisäkuluja vuositasolla noin 320000-400000 euroa. Sillä maksettaisiin esimerkiksi 7-8 sairaanhoitajan palkka sivukuluineen.

Nyt pitää hoitaa Espoon talous terveeksi tai ainakin vakaaksi. Kun se onnistuu, voimme harkita olisiko palkkionkorotusten aika.